Materon Pekan tarina

Tämän tarinan lähetti Vera Guzovskaia

Työmiehen luonne

Matero Pekka.JPG

Noin 45 vuotta sitten tultuani kotiin kesälomalle en tavannut pirtissä äitiä, vain näin tuntemattoman naisen pöydän ääressä sukan kudin käsissään. Hänen vierellään mekasteli kaksi pojan vekkulia omissa oloissaan. Ehdin lausua ”terve taloon”, kun äiti ilmestyi eteeni kamarin puolelta ja ehätti sanomaan, että on ottanut kortteerimiehiä ja me itse muka asumme nyt kamarin puolella. Äiti esitteli minulle vieraat ja näin alkoi tutustumiseni suomalaisen punikin Onni Materon perheeseen.

Myöhään illalla työmatkaltaan palasi isäntä, joka ennen oli ollut Suopassalmella kyläneuvoston puheenjohtajana. Isäntä ilmestyi kamarin puolelle. Edessäni seisoi matalakasvuinen, tanakka, keski-ikää hipova, lystikäsnaamainen mies. Minua hän katseli lakin lipan peitossa olevilla, minulle näkymättömillä silmillään ja hymyili tiukasti yhteen puristetuin huulin. Kehotuksista huolimatta hän ei istunut jakkaralle, vaan seisoi keskilattialla. Kolhoosin puheenjohtajana alkoi haastella omista sekä kolhoosin huolista. Ääneen sävy oli välinpitämättömän rauhallisen yksitoikkoinen, kuiskivan hiljainen ja matala, väliin värähtelevä, vieläpä alakuloisen tuntuinen. Kertoessaan jotain asiaa hän aina väliin hivutti lakkinsa lippaa ylemmäksi otsalle ja lopulta tuo kaiketikin kovia kokenut ajan haalistama lakki siirtyi ihan päälaelle. Sitten näinkin hänen vaaleiden kulmakarvojen suojaamien alta pilkottavat pienet ylikosteat siniset silmät. Tällaisena Onni Matero jäi mieleeni ensitapaamisesta alkaen. Myöhemmin sain tietää miksi Materolla toisinaan on lakki vedetty silmille, toisinaan nostettu takaraivolle. Se kuulemma riippui miehen mielialasta ja mielialan saneli se, miten työt kolhoosissa kulloinkin sujuivat.

Toisen kerran tapasin tämän perheen Isänmaallisen sodan jälkeen, mutta jo ilman isäntää, joka oli sodan pyörteissä joutunut teille tietymättömille. Nyt perheenpäänä oli äiti, Mari Matero. Evakkomatkalta Vuokkiniemelle palattuaan hän kävi käsiksi kaikenlaisiin töihin kolhoosissa. Oli turvauduttava omiin voimiin. Kaksi nuorempaa lasta kävivät koulua ja vanhin Pekka heti kotiuduttuaan 16-vuotiaana miehenalkuna ryhtyi työhön kolhoosissa ja sodanjälkeisenä ensimmäisenä keväänä kolhoosilaisen miesporukan joukossa lähti uittotöihiin. Tästä tapauksesta lähtien lasken työvuodet alkaneeksi.

VUOSI SITTEN kesällä Pekka Matero tuli meille taloon. Pisti vallan ihmeeksi, mikä sai Pekan tallustelemaan kylään tälle kolkalle. Mutta jo ensimmäisten sananvaihtojen yhteydessä selvisi kaikki.

Pekan perhe-elämää oli kohdannut raskas isku. Elämän kaikki nurjat puolet nähnyt, kokenut ja voittanut rakas äiti oli sairastunut vaikeasti. Vanhuksella todettiin olevan raskas ja samalla tarttuva tauti. Äiti saatettiin parantolahoitoon määräämättömäksi ajaksi. Näin ollen koko perhe joutui lääkärien tarkistettavaksi. Lopputuloksena todettiin, että Pekan neljä lasta on saatettava myös parantolaan, jossa he tulevat saamaan tarvittavaan mukaista ehkäisylääkintää. Tämä kolaus sai perheenpään kohtalokkaaseen asemaan. Toivossa saavansa edes pikkuista kevennystä mielentilaansa hän olikin lähtenyt kävelemään, samantekevää minne ja osui tänne Kaskolaan, jossa vietti lapsuutensa hauskimmat vuodet. Nykyään suurin huoli perheen kohtalosta on jo ohi. Mitään sairastumisen oireita lapsissa ei ole huomattu. Kaikki lapset ovat kotona ja käyvät koulua. Silti lukuvuoden päätyttyä nuoremmat lapset pitää saattaa vielä kerran parantolaan. Parempi on varoa kuin katua.

Silloin, ennen sotaa, kun satuin näkemään tätä uutta ystävääni, hän piti päässään vanhaa lakki-reuhkaa, joka jollain teräesineellä oli silvottu ristiin rastiin, pitkin ja poikin. Sellaiseksi tuo lakki oli silvottu isän päässä ollessa. Pekan isä, Onni Matero, oli Suoppassalmen kyläneuvoston puheenjohtajana juuri siihen aikaan, oli likvidoiminen. Kerran Matero palasi Jyskyjärveltä kokouksesta. Lähellä kylää ryhmä suopassalmelaisia kulakkeja yllätyksellisesti hyökkäsikin hänen kimppuunsa. Kotiinsa hän pääsi ryömimällä. Kulakit olivat ehtineet tehdä monta puukon piirtoa päähän (sitä mukaa lakkikin oli mennyt riekaleiksi). Sellainen on se lakin tarina, jota Pekka pikkupoikana kanteli aina päässään, koska rakasti isäänsä.

Sota. Evakkovuodet. Kotiin paluu. Taas kommellus. Täti lähti kotimatkalle ennen Materon perhettä ja helpottaakseen siskonsa matkantekoa otti yhden pojista kuljetettavakseen. Matkalle täti oli sairastunut ja joutunut jäämään junasta sairaalaan. Mari Matero palasi kolmen lapsen kera kotiinsa, mutta Suloa ei löytänyt mistään, kun ei tietänyt mihin on joutunut sisko perheineen. Näin perheen neljäs lapsi, Sulo katosi. Se oli kuin puukon isku äidin sydämeen. Se painoi myös lasten mielialaa. Monet vuodet tämä tapaus piti tummana perheen mielen virettä, ennen kuin poika löytyi elävänä, terveenä, koulut käyneenä, aikuisena ammattimiehenä.

TÄLLAISET TAPAHTUMAT taustanaan ovat vaikuttaneet ja lyöneet leimansa Pekan muovaantuessa työmieheksi. Näiden elämysten kautta kulkien Pekalla on muovautunut rauhallinen, harkitseva, oikean työmiehen luonne.

Työelämänsä alkuvuosina Pekka oli usein komennettuna metsätöissä ja uitoissa. Metsätöissä hän ensimmäisten joukossa ryhtyi kaatamaan puita sähkösahalla. Uitoissa ollessaan hän oppi myös mainioksi pölkyllä seilaajaksi. Jokin vuosi takaperin täällä Vuokkiniemellä vieraili ryhmä eestiläisiä filmintekijöitä. He filmasivat Vuokkiniemen kesäjuhlamenoja Lietosaaressa ja sen rantavesillä, kuvasivat uittomiesten kilpailuja mm. yhdellä veden varassa keinuvalla tukilla. Vaikka jo viiteentoista vuoteen Pekka Matero ei ollut uitoissa, osallistui hän näihin kilpailuihin ja eestiläisten kamerat seurasivatkin enimmäkseen Pekan temppuja.

MATERO on saavuttanut kanssaihmisten kunnioituksen ahkeruudellaan sekä kansanomaisella luonteellaan. Ainakin neljään otteeseen Matero on valittu kyläneuvoston edustajaksi. Kun talouteen ilmestyivät moottorisahat, Pekka ensimmäisenä sai tehtäväkseen perehtyä moottorisahurin ammattiin. Monet vuodet Pekka sittemmin valmistikin polttopuita kylän laitosten tarpeiksi.

Sota ja perhevaikeudet sekä monet muut seikat estivät Pekkaa hankkimasta ammattisivistystä. Niinpä hän onkin paiskinut rivityömiehenä erilaisissa töissä. Kerrankin, kolhoosin aikana, Pekalle ehdotettiin ryhtyä hevosmieheksi. Tallissa seisoi yksi vanha jo kirjoilta poiskuitattu ruuna. Hevosia siihen aikaan tarvittiin kipeästi, mutta kukaan ei huolinut ottaa ruunaa riesakseen. Ehdotettiin että Pekka lähtisi ruunan kansa pihatöihin. Mitäs siinä kun käsketään ja Pekka valjasti ruunan. Milloin mitenkin, mutta monet työt päivänoloon tuli aina tehtyä ja niin kuukaudesta toiseen. Eräänä aamuna hallinnossa sanottiin Pekalle, että tänään muka otat ja teet ruunastasi lihaa ja luovutat lihat sikalaan. Kaikki oli valmista. Ei muuta kuin vetää haulikon liipaisinta ja… ihmeellistä sormi ei totellut. Sihtijyvän ja hahlon yli Pekka näki miten ruuna lakkasi syömästä kaurojaan, nosti päänsä ylös, käänsi sen sitten ja luposilmillän katseli suoraan isäntäänsä silmiin. Sitten se hörhötti hirnua lyhyesti ja hiljaa…. katseet yhtyivät tai oikeammin liimaantuivat toisiinsa erottamattomasti. Sormi hervahti pois liipaisimelta. Pyssyn piippu laskeutui alas. Ajatus alkoi toimia. Pekka näki vanhan ruunan silmien muuttuneen tavallista kosteammiksi. Hän asetti pyssynsä aitan nurkkaan, haki sangolla vettä, toi heiniä, silitteli hevosen turpeaa harjaa ja sanoi: ”Syöhän Pojuseni”. Seuraavana aamuna Pekka ilmoitti, ettei hän voi ottaa hengiltä hevosta, jonka hyvin tuntee ja joka yritti kaikilla viimeisillä kyvyillään palvella ihmisiä.   ”Se oli raskain tehtävä, mitä eläessäni olen saanut”. Pekka muistelee.

Ja aivan hiljattain, vuotta kaksi taaksepäin , Pekalla sattui taas samankaltainen ikävä tapaus. Kalevalasta saapui hyvä lapsuusajan kaveri ja houkutteli Pekan kalaretkellä. Oltiin siirtymässä uuteen onkipaikkaan kun salmella, jonka kautta heidän tuli ajaa, huomattiin hirven uivan saaresta mantereelle. Kaverilla oli mukana valokuvauskamera. Koko kalaretken ajan mies oli ahkerasti näppäillyt kaikenlaisia maisemakuvia. Nyt hänen teki mieli ottaa kuvaan tuo uiva hirvi. ”Aja vierelle”, kehotti kaveri ja alkoi valmistaa kameransa. Voimakas perätuuppari kiidätti veneen tuossa tuokiossa hirven vierelle. Samassa hirvi käänsi päänsä tulijoihin ja…. silmät, Pekka näki taas viattoman eläimen laajentuneet, hätää tulkitsevat silmät. Mielessä välähti tapaus vanhan ruunan kanssa. Sekuntien sisällä Pekka ehti taas lukea tuon eläimen silmistä sekä moitteen että syytöksen. Tällä kertaa käsi toimi käskyttä ja vene kiiti jo hirven aavaa ulappaa kohti. Kaveri pui nyrkkiä ja kehotti Pekkaa ajamaan toistamiseen komean sarvipään rinnalla. Pekka ei kuullut kehotusta, ei nähnyt käden viittauksiakaan, hänet valtasi armoton itsesyytöksen tunne harkitsemattoman tekonsa takia. Vasta sitten kun oltiin menty yöpuille,  illallista valmistellessaan Pekka kertoi toverilleen syyn, miksi hän ei voinut lähestyä hirveä toistamiseen.

NIILTÄ AJOILTA, kun Pekka Matero metsätöissä perehtyi sähkösahaan, jäi voimallinen veto koneisiin. Ajan kuluessa Pekka Materoa alettiin tuntea, ei ainostaan tunnollisena työmiehenä, vaan myös näppäränä käsistään: hän tekee veneitä, veistelee puusta erilaisia talousesineitä, teroittaa sahoja ja mitä kaikkea vielä! Jo useamman vuoden Pekka on minulla ollut vakituinen sahanteroittaja. Tässä hiljan menin taas saha kainalossa Pekan luo ja siinä juolahti mieleeni kysäistä, miten hänestä tuli sähköaseman konemies.Silloin, Pekka selittää, tarvittiin lisää vuoromiehiä sähköasemalle. Minä lähdin. Koneet vetävät minua kovasti puoleensa. Työtoverit ovat sittemmin paljonkin auttaneet minua tuntemaan dieselkoneita. Mitenpä tässä uudessa työkollektiivissa sinuun suhtaudutaan? Kysäisin mieheltä.Siinä ei ole moitetta. Hyvin ollaan pärjätty. Hyvä sopu, keskinäisapu ja yhteisymmärrys ovat työn perustana. Aina minun ymmärretään ja autetaan, kun milloin apua olen tarvinnut. Nytkin tuo äskeinen tapaus, kun äiti sairastui ja lapset piti viedä ensin lääkäreiden tarkistettavaksi aina Petroskoihin asti ja sitten saattaa heidät parantoloihin, minulle annettiin työstä vapaata, ammattiliittokomitea avusti matkarahalla. Ja kun tätä perhettäkin on, niin saan vuoroloman aina heinäntekoaikana, jotta voisimme pitää lehmää perheen elinkeinon turvaamisen apuna.

Perheessä on viisi lasta ja kummankin puolison äidit. Mitenpä perhesopu on rakentunut?

Kyllä meidän talon katolla saavat harakat istua kaikessa rauhassa milloin vaan. Ei olla liikoja rähisty. Hyvää sopua on riittänyt. Vaikka sattuuhan sitä toisinaan pikkukahinaa olemaan meidänkin perheessä, mutta aina niistä on selviydytty. Kukaan ei yksin toimita kotiaskareita, vaan niiden suoritukseen osallistutaan koko joukolla.

Matero Irja.jpg

Irja Matero, Pekan vaimo. Kuvan lähde Vera Guzovzkaia

Useinkin tapaan Pekan kylätiellä. Hän astelee tai ajaa polkupyörällä työmaalleen, sähköasemalle. Minä päinvastaiseen suuntaan, sinne kylän keskustaan, milloin millekin asialle. Ulkonaisista merkeistä ohikulkija ei voi arvailla Pekan senhetkistä mielentilaa. Hän ei pidä lakkia silmillään eikä liioin takaraivollaankaan. Pekan mieliala on reipas ja aito karjalainen luonne. Elämänvarrella olleet vastoinkäymiset ovat jääneet jo menneisyyteen. Edessäpäin Pekalla on vielä monta työvuotta. Jokainen vuosi tuo tullessaan parannusta elämään. Perheen päänä Pekka Materolla on myös vastuullisia huolia. On kasvatettava ja koulutettava lapset, saatettava heidät työelämään kunnon kansalaisina, opetettava rakastamaan työtä.

Perheen toimeentulo on hyvä, sillä niin isäntä kuin emäntäkin saavat työstään kohtuullista palkkaa ja vanhukset saavat valtiolta vanhuuseläkettä. Lisäksi Pekan vanhin lapsista Pekka on jo aloittanut työuransa ja työskentelee Uhtuan neuvostotilan Vuokkiniemen prikaatissa.

Tarinan on kirjoittanut v. 1978 Mikko Remsu Vuokkiniemestä

 

%d bloggers like this: