Tuattoni talo – tarina Latvajärvestä

Julkaistu Oma Mua lehden luvalla 16.

Kolhoositalo Latvajärvellä.

Latvajärven kylä oli järven rannalla. Kylä jakautu  jyrkkih vuaroih ta monih kukkuloih. Tuaton talo oli Vasonvuarašša kaunehella kukkulalla. Kukkulan takana tuijotti korkie ruškie torni.

Perehen arkielämä

Vaikka tuaton talošša ikkunat oltih pienehköiset, ka kuitenki pieni pirtti oli valosa. Pirtin ympäri oltih leviet puiset laučat. Nurkašša laučalla oltih pyöhin ta lypšinšanko. Orrešša rippu nuorah šivottu pärieni kätyt. Šiinä makasi miun nuorin velleni. Vašemmalla šeinyä vaššen oli levie puukrovatti. Šen peittienä oli kaunis tilkkutäkki.

Oikiella šeinällä oli aštieškuappi. Škuapissa ylähällä oli puu. Alempana piettih šaviašteita. Latetta peitettih muamon kutomat matot. Ne oli kaunehešti luajittu erivärisistä kuteista.

Pirtin nurkašša töllötti kivini kiukua. Šiinä oli piisi, hella, kosino ta levie kiukuanšelkä. Mirrillä kiukualla oli oma paikkah. Päivät še šielä makasi ta yöllä hiirijä pyyti. Kosinolla še taikina puhki puisešša aštiešša. Huomenekšella muamo paisto leipyä ta makeita šankija. Illalla piisissä kirkkahašti palettih tervaset halot. Ne annettih lämpyö pirtillä eikä lamppuja tarvinnun. Hinkalošša oltih čuhunnikka ta šuuri nokini pata. Šiinä puašša iltasin muamo aina keitti huttuo piisin tulella. Huttuo myö mielellänä šöimä puisilla kuirilla. Iltalypšyštä muamo pani touppiloih lämmintä maituo.

Pruasniekkoina muamo paisto makeita kakkaroja. Toičči hiän ajeli rukehisešta jauhošta hienosie šulččinoja. Šulččinoilla ta kakkaroilla šiämenä oli maitohuttu. Šiitä hiän voiti ne šuolasella voilla. Ikkunan luona šopivašti šeiso šuuri puini stola. Stolah koko meijän šuuri pereh šopi šyömäh yhtä aikua. Jokahisella oli oma paikka stolašša. Vašemmalla puolella istu tuatto poikineh. Oikiella issuttih: muamon yšäššä pikkuvelli, šiitä rivissä nuoremmašta vanhempah kaikki čikokšet. Meijän pieneššä pirtissä riitti tilua kaikilla. Tai tulijilla vierahilla. Muamo otti vaštah jokahisen.

Miun tuatto

Tuattoni oli pienikašvuni mies, Karhu Ort’on Jermien Kirilä. Hiän oli aina iloni ta aštu reippahašti.  Hiän ruato kolhosin tallissa. Šielä oli kaunehie heposie. Kešällä hiän kynti kolhosin peltoja. Konša alettih peltotyöt, tuatto aina oli šielä. Tuatto pyyti kalua, konša oli aikua. Hiän otti kerallah yhen lapšista.

Illoilla hiän kisko pärettä ta kuto vakkoja. Vakkoja aina tarvičči potakkua kuokkiessa. Tuohešta hiän kuto viršuja meilä lapšilla. Tuohiviršut ei jalkua paina ta ne ollah kepiet. Hiän ompeli kenkie lehmän nahkašta. Šamoin kaunehie piekšuja, šemmosie kippuran’okkie. Talvella tuatto oli tukkimečäššä loittuona koista. Šielä hiän veti tukkie ruškiella ruunalla. Šillä ruunalla kaklašša čilli kilketti. Šen kilinän myö loittuota kuulima.

Myö teräväiseh juoksima tuatolla vaštah. Šuovattailtana myö istuma kiukualla leviet päriet allana ta  kuuntelima tuaton mukavie starinoja. Šovan aikana Arhankelissa šaima nähä nälkyä. Šielä tuatto kaiken kešti, jykien ruavon tai nälän. A konša tulima kotih, hiän melkein šamašša kuoli. Hiän oli liijan heikko ta häntä ei voitu pelaštua. Onnakko tuatto ta hänen kertomukšet koko ijäkši painuttih mieleh.

Latvajärven kylää.Lähde: Sa-Kuva

Tuaton koivu

Pienenä poikana tuatto issutti ikkunan alla koivun. Šiinä oli kakši lehtie ta šormen pituni runko. Tuatto joka huomeneš kašteli koivuo tuohisešta lipistä. Šen lipin hiän iče luati. Männyn okšista hiän pani aijan. Kuivašta kuušen okšašta tuatto luati mittakepin. Šillä hiän mittasi koivuo ta piirti keppih merkin.

Kešän aikana koivu kašvo pojan polveh šuahe. Toisena vuotena še oli poikua korkiempi. Kolmantena vuotena koivu oli turpie ta korkiempi pojan tuattuo. Šen okšat heiluttih tuulešša ta runko oli valkie. Yhen kerran huomenekšella poika vieretti koivun viereh kakši pölkkyö. Tuatto ta poika issuttih yheššä joutavana aikana ta paistih. Heilä aina oli mukava yheššä.

Tuaton silmälasit

Kerran tuatto kavotti šilmälasih. Hiän pitälti ečči niitä, ka ei löytän. Šiitä tuatto kučču pihalta lapšet. Myö emmä tietän, mitä vašše hiän meijät kučču. Meijän kera oli pienin velli. Hiän aštuo taherti meilä jälkeh.

Tuatto šano meilä vihasešti: – Eččikkyä poikkoseh miun šilmälasit. Kunne  työ ne oletta šuattan? Mintäh mie niitä en löyvä? Velli jo ennein vuotta rupesi pakajamah, ka hänen šanoista ei šuanun šelvyä: – Šta te volla vatašša. Tuatto kaččo vaččahaš, ka ei nähnyn mitänä. Mie en voinun keštyä ta purškahin nakruh. Toiset čikot niise alettih nakrua. Tuatto kokonah šiänty. Hiän tahto kirota meitä. Ka mie šanoin: – Ne ollah, pappa, šiun očašša. Tuatto nošti käteh ta löysi omat lasih. Šiitä myö kaikin yheššä nakroma, šentäh kun löyvyttih tuaton šilmälasit.

– Ilmi Karhu